Humiseva harju (Wuthering Heights 2011)

Ujeltava tuuli, piiskaava sade, suuria tunteita ja märät helmat. Andrea Arnoldin tulkinta Emily Brontën klassikkoromaanista tarjoilee katsojalle 129 minuuttia ahdistusta, epätoivoa ja tuskaa visuaalisesti mielettömään pakettiin. Humiseva harju (Wuthering Heights 2011) ei todella ole mikään kevyt romantiikkaa pursuava tarina, vaan todella pistää katsojan henkisesti ja fyysisesti koville.

Aikuinen Catherine (Kaya Scodelario)

Heathcliff (Solomon Glave, James Howson) on tummaihoinen orpo, jonka Earnshawn perheenisä (Paul Hilton) ottaa suojiinsa. Earnshawn perheessä ja kristillisessä kyläyhteisössä kohistaan muukalaisen ottamisesta saman katon alle, mutta isä suojelee Heathcliffiä ja kohtelee tätä kuin omaa poikaansa.

Catherine Earnshaw (Shannon Beer, Kaya Scodelario) on perheen tytär, joka vuosien saatossa rakastuu Heathcliffiin. Catherinen veli Hindley (Lee Shaw) ei kuitenkaan hyväksy muukalaista ja tekee Heathcliffin elämästä vaikeaa. Heathcliffin ja Catherinen suhde joutuu entisestään koetukselle aikuisuuden kynnyksellä ja Catherine on vaikeiden valintojen edessä.

Elokuvan alkupuolisko keskittyy Heathcliffin ja Catherinen varhaisnuoruuteen ja rakkauden syvenemiseen. Perhoset vatsassa, temmeltämiset nummella ja ujot hymyt muuttuvat pian rajuiksikin fyysisiksi otteiksi, mudassa painimiseksi ja syviksi huokaisuiksi. Rakastumisen tunne on jotain karua, käsin kosketeltavaa ja ajoittain jopa rumaa. Synkkyyttä lisää Heathcliffin vaikeudet Catherinen veljen Hindleyn kanssa. Karut olosuhteet, ainainen sade ja upottava, märkä maa lisäävät ahdistavaa tunnelmaa, joka hiipii salakavalasti katsojan sisuksiin.

Elokuvan jälkipuoliskolla Catherine ja Heathcliff ovat jo aikuisia ja tehdyt valinnat kalvavat kumpaakin. Katkeruus, kateus ja pinnan alla edelleen kytevä rakkaus dominoivat tunnemaailmaa. Vimma vaihtuu epätoivoksi ja luovuttamiseksi.

Humiseva harju on kuvaukseltaan ja äänimaailmaltaan hieno elämys. Narahteleva puutalo, ikkunaa hakkaavat oksat ja ulkona ujeltava tuuli luovat synkkää tunnelmaa. Käsivarakamera, upeat maisemat ja epätarkan kuvan kanssa leikkiminen tekevät kuvauksesta mielenkiintoisen. Pelkistetty ilme ja tyyli sopivat elokuvaan ja tuovat luonnon lähelle (melkein kaipasin jotain lämmintä vilttiä teatteriin).

Heathcliff (Solomon Glave) ja Catherine (Shannon Beer)

Elokuva ei kuitenkaan ole täydellinen. Vaativuus ja ahdistava tunnelma imevät mehut katsojasta ja 129 minuuttia tuntui liian pitkältä ajalta näin syvissä vesissä uiskentelemiseen. Puuduttavia hetkiä oli useampi kuin yksi ja toiveita elokuvan loppumisestakin pulpahti mieleen. Elokuva onnistui kuitenkin myös imaisemaan uudestaan mukaansa useaan otteeseen, vaikkakin lopputekstien valuessa pitkin ruutua olikin aika vetämätön olo.

Näyttelijöiden kohdalla nuoret Catherine ja Heathcliff (Shannon Beer, Solomon Glave) onnistuvat erinomaisesti. Itse en pitänyt aikuisesta Heathcliffistä (James Howson), viimeistään pään toistuva hakkaaminen seinään kävi rasittamaan. Aikuista Catherinea näytellyt Kaya Scodelario puolestaan on mielestäni ihana. Kayaa voi fiilistellä  mm. Skins -sarjassa, jossa Scodelario näyttää kyntensä upeana Effynä.

Humiseva harju on kaunis ja samalla äärettömän ruma elokuva. Annan täydet pisteet erilaisesta ja uskaliaasta tulkinnasta. Miinusta tulee kuitenkin liian pitkistä minuuteista, jotka alkoivat piinata liikaa viimeisellä kolmanneksella. Kaiken kaikkiaan elokuva on vaikuttava kokemus, jota suosittelen katsottavaksi nimenomaan valkokankaalta. Kotisohvalla ei moinen rytinä välttämättä toimi ihan samalla intensiteetillä.

Tähtiä: ***½

A Dangerous Method (2011)

Harkitun vakaasti etenevä David Cronenbergin ohjaustyö, A Dangerous Method (2011), ei päästä katsojaansa helpolla, vaan pikemminkin haastaa älyllisesti  ja vaatii hyvää keskittymiskykyä. Carl Jungin (Michael Fassbender) uran kehittymistä seuraava elokuva sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin ja psykoanalyysin syntyyn. Jung ihailee Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) ajatuksia ja Freudin kehittämää uutta hoitomuotoa, jota päätyy myös kokeilemaan potilaansa Sabina Spielreinin (Keira Knightely) hoidossa.

A Dangerous Methodin joka ikinen kuva ja kohtaus tuntuu harkitun tarkoitukselliselta. Vangitsevat hetket, oivalliset kuvakulmat ja riisuttu lavastus luovat upeat puitteet elokuvan tarinalle ja saavat keskittymään olennaiseen. Äänityöskentelyssä ei paljoa mässäillä, vaan keskitytään dialogiin ja pienimpiinkin huokauksiin ja kahahduksiin.

Elokuva antaa katsojalle mahdollisuuden tulkita sen asetelmaa useammalla tavalla. A Dangerous Method voi jonkun mielestä olla tylsämielinen ja tapahtumaköyhä aikalaisuuden kuvaus tai se voi olla haastava, älykäs ja pelkistetyn kaunis elokuva.

Elokuvan henkilöhahmot kuvastavat minulle psyyken rakennetta psykoanalyysin mukaan. Hysteerinen Sabina on primitiivisiä viettejä pursuava Id. Jung taas on rationaalinen Ego, joka tasapainoilee Idin ja moralisoivan Superegon välillä. Superegoa puolestaan kuvastaa itse Freud, joka paheksuu Jungin suhdetta Sabinaan ja vähättelee myös Jungin uudenlaisia ajatuksia psykoanalyysista.

A Dangerous Method kuvastaa myös psykoanalyyttisen ihmistulkinnan lisäksi psykoanalyysin tieteen kehitystä. Jung on uusi ajattelija, joka ei usko sattumaan ja uskoo jopa yliluonnollisiinkin tekijöihin elämän tapahtumien kulussa. Jung haluaa auttaa ihmisiä, ei vain kertoa heille diagnooseja ja jättää oman onnensa nojaan. Freud pitää Jungin ajatuksia humpuukina ja ajattelee moisen ajattelusuunnan vain tekevän hallaa jo tiedepiireissä muutenkin epäuskoisesti vastaanotetulle psykoanalyysille.

Cronenberg näyttää, että tieteellisen debatinkin takana on vain ihmisiä, omine tunteineen ja ajatuksineen. Freudin turhautunut suhtautuminen tuntuu henkilökohtaiselta, ei niinkään koko tieteenalasta huolissaan olemiselta. Uhattuna reviiriään puolustaa vimmatummin.

Keira Knightelyn tulkinta Sabinasta on epäuskottava ja elokuvan ehdoton miinus. Pakkoliikkeinen nykiminen ja mylvintä ei luonnistu, eikä “hulluuskohtaukset” vakuuta. Viggo Mortensenin Freud kuitenkin pelastaa muuten kohtuullisen tylsän näyttelijätyön. Murahteleva, sikaria tuprutteleva älykkö on Mortensenilta nappisuoritus. Michael Fassbender on pettymys, vaikka ei Jungin tulkinta mitenkään huono ole. Olisin kuitenkin toivonut Fassbenderiltä vähän enemmän, nyt suoritus on vain tylsän hyvä.

Mitä itse tarinaan tulee, olisin kaivannut siihenkin vähän lisää potkua. Cronenberg antaa katsojalle köyttä ja virittelee mielenkiintoisia tilanteita, kunnes yhtäkkiä vetää liinat kiinni ja maisema vaihtuu. Olisin myös kaivannut hieman lisää mausteita psykoanalyyttiseen keskusteluun. Elokuva vaatii kyllä psykoanalyysin tuntemusta, mutta jättää kuitenkin aika löyhän olon mitä tulee psykoanalyysin teorian käsittelyyn.

A Dangerous Method ei siis todella ole mikään helppo pala purtavaksi. Jos kuitenkin pidät aivosolujesi herättelystä ja pohdinnasta, niin suosittelen elokuvaa lämpimästi.

Tähtiä: ***½

The Avengers (2012)

Joss Whedon on velho. Vaikka en ole esimerkiksi Buffya katsonut kovinkaan paljon (lähinnä sapettavien kyhmynaama-vampyyrien takia), enkä ole Fireflytakaan katsonut paria jaksoa enempää, täytyy sanoa että miestä ei turhaan suitsuteta. Whedonin ohjaustyö (ja onpa mies ollut mukana käsikirjoittamassakin) The Avengers (2012) on yksinkertaisesti älyttömän hyvä supersankarielokuva. Piste.

Leffa lähtee liikkeelle, kun Thor -elokuvasta tuttu Thorin veli Loki (Tom Hiddleston) tekee vaarallista vaihtokauppaa ulkoavaruuden monstereiden, Chitaurien, kanssa tavoitteenaan päästä Maan valtiaaksi. S.H.I.E.L.D erikoisjoukkojen pomo Nick Fury (Samuel L. Jackson) kaivaa kaapinperukoilta jo kerran hyllytetyn “Kostajat” -hankkeen ja kerää joukkonsa kasaan.  Pian Tony Stark/Iron Man (Robert Downey jr.), Steve Rogers/Captain America (Chris Evans), Bruce Banner/Hulk (Mark Ruffalo), Thor (Chris Hemsworth), Natasha Romanoff/Black Widow (Scarlett Johansson) ja Clint Barton/Hawkeye (Jeremy Renner) ovat kasassa ja taistelemassa enemmän tai vähemmän yhdessä tuumin Lokia vastaan.

Joss Whedon on onnistunut luomaan eheän, upeaa kemiaa ja hauskoja letkautuksia sisältävän kokonaisuuden, jonka kestää katsoa vaikka ei olisi lukenut sarjakuvia tai katsonut The Avengersia edeltäneitä elokuvia (esim. Thor, Iron Manit jne). The Avengers toimii ja saa vähemmänkin perillä olevan katsojan tempaistua mukaansa. Esim. itse olen nähnyt ns. buustausleffoista vain Thorin (ja jonkun 1/3 Iron Manista) ja pysyin hyvin kärryillä. Myönnettäköön, että olen lukenut elokuvista ja The Avengersista jonkin verran, mutta esimerkiksi The Avengers sarjakuvia ei ole tullut luettua. Ihan keltanokalle The Avengers saattaa kuitenkin olla hieman liian kova pala, joten suosittelen lämpimästi jonkinasteista etukäteistutustumista keskeisiin sankareihin.

The Avengersin ehdoton ansio on loistavat henkilöhahmot. Vaikka hahmoja on paljon, ei kukaan vie liikaa sijaa toiselta tai paistattele muita enemmän parrasvaloissa. Toki Robert Downey jr:in nokkela Tony Stark meinaa varastaa shown, mutta ehdottomaksi mustaksi hevoseksi nousee Mark Ruffalon Bruce Banner/Hulk. Ruffalo tuo Bannerin hahmoon sopivaa syvyyttä ja salamyhkäisyyttä. Hulk vie kuitenkin voiton kotiin älyttömän hyvällä tilannekomiikallaan.

Kemia hahmojen välillä on huikea, eikä kaukaa nähty “maailma on vaarassa, teidän täytyy pelastaa se” -juoni ehdi puuduttamaan hauskan ja näpsäkän dialogin ansiosta. Ainoastaan Hiddlestonin Loki jättää kylmäksi ja on vähän tylsän tavallinen pahis.

3D toimii elokuvassa mukavasti, eikä kuva mene missään vaiheessa sekavaksi mössöksi (kuten harmittavan usein esimerkiksi joissain animaatioissa on käynyt). The Avengers on tyylikäs elokuva ja taistelukohtaukset ovat vakaata nannaa. Ehkä mätkiminen käy välillä turhan yksitoikkoiseksi, mutta toisaalta mätkiminen kuuluu asiaan eikä siitä kovin moniulotteista lopulta edes voi saada.

Elokuvan musiikki toimii hyvin tunnelman nostattajana ja viimeistään Iron Manin hevirallatukset saavat hymyn nousemaan huulille.

The Avengers on hulvaton ja erittäin hyvä supersankariseikkailu, joka pysyy kasassa ja oikeasti viihdyttää. Suosittelen!

Tähtiä: ****

Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin 2011)

Lynne Ramsayn elokuva Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin 2011) on tyylikkään karmiva ja eheä elokuva perheenäiti Evan (Tilda Swinton) vaikeasta suhteesta poikaansa Keviniin (Rock Duer, Jasper Newell, Ezra Miller). Evalla on vahva tunne siitä, ettei hänen poikansa ole niin kuin muut lapset. Kevinissä on jotain pahasti vialla, jotain pahaa. Evan mies ja Kevinin isä Franklin (John C.Reilly) ei ota Evan puheita tosissaan, vaan pitää Evan tuntemuksia hölmöinä ja Evan omana keksintönä. Kevinin kasvaessa pojan lapsenmielinen temppuilu muuttuu kylmänviileäksi ja harkituksi terrorisoinniksi, jonka seuraukset ovat valitettavan kauheat.

Poikani Kevin on karmea elokuva, se on kuin painajaisuni alusta loppuun. Nykyhetken ja takaumien vaihtelu elokuvassa on toimivaa ja syventää kasvavaa kauhua hetki hetkeltä. Näyttelijätyön suhteen Tilda Swintonin tulkitsema Eva on elokuvan kantava voima. Kontrasti takaumien piinkovan uranaisen ja nykyhetkessä elävän ihmisraunion välillä on huikea ja vie elokuvan näkökulman äidin tuskaan. John C.Reillyn Franklin on aika mitäänsanomaton ja hahmon ainoa funktio elokuvassa tuntuukin olevan vain ristiriitaisen tunteen lisääminen Evassa.

Kevineistä vanhin Ezra Miller on jäätävä hyvällä tavalla, vaikka olisin ehkä kaivannut jäätävyyttä vähän lisääkin. Nuoremmista Kevineistä leikki-ikäinen Jasper Newell onnistuu olemaan ärsyttävä, mutta ei paljon mitään muuta. Taaperoikäiseltä Keviniltä (Rock Duer) ei kenties edes voi odottaa mitään muuta kuin taaperona olemista.

Leikkaus ja äänityöskentely on elokuvassa äärettömän onnistunutta  ja tärkeässä osassa karmivan tunnelman luomisessa. Fokus tarinassa on mielestäni onnistuneesti äidin tuskassa, eikä niinkään Kevinin mielenvikaisuuden repostelussa. Kiitos kuulunee onnistuneelle käsikirjoitukselle.

Ristiriita äidinrakkauden ja toisaalta oman lapsen vieraaksi tuntemisen, jopa vihaamisen, välillä on kuvattu elokuvassa upeasti. Eva ei suostu luopumaan pojastaan, joka paljastuu todelliseksi sosiopaatiksi, hirviöksi. Kevinin kohtuuttomat teot tuntuvat katsojasta anteeksiantamattomilta. Kuitenkin samalla Eva vierailee vankilassa Kevinin luona, kuuraa punaisen maalin tuhrimat seinät ja sietää säälimätöntä ulkomaailman vihaa päivittäin. Oma lapsi on aina oma lapsi.

Tarina perustuu Lionel Shriverin samannimiseen romaaniin, mutta toisin kuin muiden viimeaikoina ilmestyneiden novelleihin perustuneiden elokuvien kohdalla, Poikani Kevin ei saa kiinnostusta heräämään alkuperäislähdettä kohtaan. Tämä johtuu täysin siitä, että Poikani Kevin on niin eheä elokuva.

Teos on todellinen taidonnäyte ja pitää katsojan tiiviisti otteessaan koko elokuvan ajan. Värit, kuvaus, tunnelma ja leikkaus sekä Tilda Swintonin huikean hyvä suoritus ovat elokuvan ehdottomia onnistumisia. Tarinankuljetus soljuu, eikä takaumien suuri määrä riko elokuvan eheyttä.

Poikani Kevin on rankka, painajaismainen ja ahdistava, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Sen raaka ja ajankohtainen aihe varmasti puhututtaa ja mietityttää. Elokuva ei ole kuitenkaan mikään mässäily- tai valistuselokuva, vaan tuo esiin arvokkaasti näkökulman, josta ehkä helposti myös vaietaan. Katsokaa siis tämä!

Tähtiä: ****½

Sleeping Beauty (2011)

Syvät pahoitteluni aivan liian pitkästä blogihiljaisuudesta, joka on johtunut enemmän tai vähemmän viimeisestä opintorutistuksesta (kyllä, minä valmistun!). Hurjaa kyytiä etenevän kevään, auringon ja edessä häämöttävän vapauden myötä saa blogikin onneksi uutta puhtia ja vettä myllyyn. Luvassa siis päivityksiä useammin (se on lupaus!).

Kaiken kiireen ja kooman keskellä on kuitenkin ollut silloin tällöin mahdollista katsastaa elokuva jos toinenkin. Julia Leighn elokuva Sleeping Beauty (2011) on kummitellut allekirjoittaneen takaraivossa jo pitkään, kun sen harmillisesti leffaähkyn takia missasin R&A:ssa. Elokuva löytyy kuitenkin DVD:ltä ja vuokraamoista, joten tämä kuumotus ei mennyt onneksi kokonaan ohi.

Sleeping Beauty kertoo Lucysta (Emily Browning), joka rahoittaa yliopisto-opintojaan milloin koekaniinin töillä, milloin tarjoilijan hommilla. Lucy bongaa suuria rahoja lupaavan työpaikan, jossa tarjoilijan pesti viedään pelkkää pöytiintarjoilua pidemmälle. Työpaikan myötä Lucylle poikii mahdollisuus päästä vielä parempaan toimeentuloon kiinni osallistumalla rikkaiden miesten huvituksiin antamalla nukuttaa itsensä ja olemalla miesten leikkinukkena.

Sleeping Beauty on häiritsevä ja ahdistava elokuva. Ahdistavuus piinaa heti ensisekunneista alkaen, eikä päästä otteestaan missään vaiheessa, vaan kasvaa potenssiin sata elokuvan viime metreillä. Kolkko, ilmeetön tyyli ei saa katsojaa lämpeämään, vaan ylläpitää luotaantyöntävää tunnelmaa koko elokuvan ajan. Hassua sinänsä, etovuus ja ahdistavuus tekevät lopulta Sleeping Beautysta mielenkiintoisen ja hyvän elokuvan.

Lucya (Emily Browning) mittaillaan työtehtävään

Illan pelisäännöt käydään läpi

Lucy on hohtavan valkoinen ja eteerinen ilmestys, jonka välinpitämätön suhtautuminen omaan kehoon ja rajoihin on järkyttävää. Mikään ei ole elokuvassa niin kuin ensin ajattelee ja päähenkilön mielivaltaisuus korostuu viimeistään hänen polttaessa ansaitsemiaan rahoja. Lucyn toiminta on välinpitämätöntä ja tylsistynyttä ja herättää kysymyksiä siitä mikä saa Lucyn toimimaan siten kuin hän toimii. Vai onko Lucy sittenkin vain ikään kuin kuvastin jollekin paljon suuremmille kysymyksille, eivätkä hänen henkilökohtaiset motiivinsa oikeastaan olekaan mielekäs tarkastelun kohde.

Elokuvan lavastus on omaa luokkaansa. Tummat ja suuret huoneet korostavat Lucyn hohtavan kuulasta ihoa ja hentoutta, kontrasti on mieletön. Hitaus ja hiljaisuus luovat painostavaa tunnelmaa onnistuneesti.

Sleeping Beauty on lopulta sen verran artsy elokuva, ettei se ihan joka hetkeen sovi. Elokuva myös vaatii useampaa katselukertaa, jotta sen herättämät kysymykset kenties saisivat myös jotain vastauksia. Elokuva on rankka ahdistavuutensa takia ja sulatusprosessille tarvitaan aikaa. Ensimmäiset tuntemukseni elokuvasta olivat jotain ällöttävyyden ja tylsistymisen yhdistymistä, mutta ajan myötä päällimmäiset ajatukset ovat muuttuneet kysymyksiksi ja uteliaisuudeksi.

Ainoastaan yksi asia risoo edelleen pahasti (ja aukeaa vain elokuvan katsoneille): Kuka hitto on Birdman?

Sleeping Beauty ei siis todellakaan ole mikään helppo pala. Jos kuitenkin olet vähääkään vaikeamman elokuvan ystävä ja kaipaat haasteita, kannattaa elokuvalle antaa mahdollisuus. Se saattaa jopa yllättää.

Tähtiä: ***½

 

Iron Sky (2012)

Pääsiäisenä on onneksi ollut aikaa hengähtää viimeisten opiskelurutistusten keskellä ja muun muassa katsoa elokuvia. Keskiviikkona ensi-iltaan tullut suomalainen taidonnäyte Iron Sky (2012) viihdytti eilen ilahduttavan montaa katsojaa. Iron Sky on saanut osakseen suurta ennakkohypeä, päräyttipä elokuva maailman ensi-iltaankin näyttävästi Berliinin elokuvajuhlilla. Mutta oliko kuunatseista mihinkään? Vai onko kyseessä vain kupla, joka poksahtaessaan jättää jälkeensä vain märän läntin Suomen elokuvahistoriaan?

Muistan kun luin Iron Skysta ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten. Ensimmäinen ajatukseni oli “tämä on PAKKO nähdä!”. Kuun pimeällä puolella asusteleva natsijengi kuulosti vain yksinkertaisesti niin järjettömän hulvattomalta, että hinku elokuvan näkemiseen oli kova. Tämä on ehkä Iron Skyn suurin haaste: jos et saa kiksejä elokuvan alkuasetelmasta, ei elokuvalla ole sinulle paljoa tarjottavaa. Esimerkiksi Jalmari Helanderin Rare Exports (2010) puhuttelee todennäköisesti suurempia massoja kummallisesta teemastaan huolimatta. Aika näyttää, kuinka Iron Skyn käy.

Iron Sky ei kuitenkaan ole niin marginaalielokuva, kuin se voisi olla. Kaikkein nörteimmät läpät menevät todennäköisesti tavan tallaajalta ohitse, mutta toisaalta Iron Sky onnistuu olemaan ilman vitsejäänkin kohtuullinen paketti. Eri asia on, innostuuko tavan tallaaja aiheesta ollenkaan.

Elokuvan suurin puute on hajanainen tarina ja sen kuljetus, joka ei ihan rullaa aina niin kuin sen soisi rullaavan. Loppumetreillä tekee jo mieli vilkaista mitä kello on. Tunnelma poukkoilee ja ajoittain amatööriotteen huomaa selkeästi. Iron Sky onnistuu kuitenkin voittamaan puolelleen huumorillaan ja silkalla fiilistelyllään. Elokuvasta huomaa, kuinka mehuissaan sen tekijät ovat siitä olleet (ja ovat edelleenkin).

Visuaalisuus on avainasemassa ja huikeat maisemat eivät paljoa häviä suurten studioiden erikoisefekteille. Etenkin avaruustaistelukohtaukset olivat nannaa ja suuren natsisotakoneen murtautuminen kuun pinnasta oli suorastaan kutkuttavaa. Äänimaailma oli välillä vähän liiankin bassovoittoinen, mutta musakuvioista tuli positiivisesti mieleen Hans Zimmerin huikeat Inception (2010) -tykitykset.

Plussana vielä mainittakoon, että näyttelijätär Peta Sergeant (elokuvassa Vivian Wagner) mursi jalkansa vain muutama päivä kuvausten alettua. Pointsit kotiin Vuorensolalle&kumppaneille, ettei stunttien käyttäminen ja kuvakulmien rajaaminen haitannut yhtään menoa!

Kaiken kaikkiaan Iron Sky ylitti odotukseni. Se oli viihdyttävä, hauska ja näyttävä. Fanimeininki ja amatöörimaisuus eivät liikaa häirinneet. Vaikka Iron Sky ei ehkä ole tämän vuoden parhaita elokuvia, on se kuitenkin huikea taidonnäyte. Kyllä suomalaiset scifinörtit näyttää mistä kana pissii!

Tähtiä: **½

The Best Exotic Marigold Hotel (2011)

Arvovaltaisella näyttelijäkaartilla tarjoiltu John Maddenin ohjaustyö The Best Exotic Marigold Hotel (2011) on hyväntuulisuudestaan ja myönteisyydestään huolimatta harmittavan tasapaksu elokuva. Deborah Moggachin romaaniin perustuva ja Ol Parkerin valkokankaalle sovittama, tarina seuraa seitsemän toisilleen tuntemattoman brittiläisen ikäihmisen elämänmuutosta, heidän päättäessään jättää sateinen saarivaltio taakseen ja suunnata kohti parempaa elämää lupaavaan hotelliin Intiaan Jaipuriin.

The Best Exotic Marigold Hotel onnistuu viihdyttämään loistavien näyttelijöidensä ansiosta. Tarina ilman tätä rautaista ammattitaitoa on kuitenkin vähintään köyhä, eikä elokuvasovitus onnistu olemaan niin inspiroiva ja elämäniloa nostattava, kuin mihin se pyrkii. Elokuva onnistuu kuitenkin hymyilyttämään, eikä naurultakaan voi täysin välttyä.

Elokuva antaa mainoksissaan ymmärtää, että se olisi enemmänkin elokuva ikääntymisen iloista ja suruista. Jollain hassulla tapaa se onnistuu kuitenkin olemaan enemmän tarina erilaisista elämistä ja kohtaloista, eikä vanhuus ole näissä juurikaan keskiössä. Toki monet elokuvan vitseistä liittyvät tavalla tai toisella iäkkyyteen, mutta toisaalta elokuvan henkilöt voisivat aivan hyvin olla 30 -vuotiaita, itseään etsimässä olevia nuoria aikuisia.

Elokuvan ehdoton ansio on hyvin toteutettu käsikirjoitus nimenomaan elokuvan henkilöiden kohdalla. Seitsemän hotellivieraan tarinan lisäksi elokuvassa kerrotaan nuoren hotellinomistajan (Dev Patel) tarina. Kaikki elokuvan näyttelijät onnistuvat tulkitsemaan tarinansa sopivalla syvyydellä, eikä mikään henkilöistä jää kellumaan liian irralliseksi kontekstista. Kiitos tästä kuuluu ehdottomasti käsikirjoitukselle, mutta paljon on myös ammattitaitoisen näyttelijäjoukon ansiota. Judi Dench, Bill Nighy, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Penelope Wilton, Celia Imrie ja Ronald Pickup ovat ehdottomasti elokuvan suurin suola. Ehkä iällä on kuitenkin merkitystä.

Lopputulos on kuitenkin tylsähkö ja mielipide elokuvasta jää “ihan kiva” -tasolle. Elokuvassa olisi monta mahdollisuutta jalostaa sen tuottamia ajatuksia pidemmälle, mutta harmittavasti se sortuu mielestäni liian pumpuliseen fiilistelyyn. Esimerkiksi Dev Patelin hahmon Sonnyn luotsaama ajatus “vanhusten ulkoistamisesta”, eli vanhushuollon tarjoamisesta Intiassa kun hoitoa ei tarjota kotimaassa (eikä siitä olla kiinnostuneita), on vahva yhteiskunnallinen alleviivaus ja mielipiteen ilmaisu. Harmillisesti elokuvassa ei tartuta tähän ajatukseen tätä yhtä heittoa enempää ja täten se jää sokerisuuden alle.

The Best Exotic Marigold Hotel on puutteistaan huolimatta hyväntuulinen ja mukava elokuva. Mikäli tarkoituksena on siis katsoa sananmukaisesti hömppää, on elokuva siihen oikein sopiva ja virkistäväkin kokemus. Sen tarjoamat pohdinnat ja ratkaisut eivät rasita mieltä liikaa. Myös elokuvan näyttelijätyö on niin huippua, että sitä katsoo oikein mielellään.

Tähtiä: **½

Fright Night (2011)

Pienen blogihiljaisuuden jälkeen on taas aika palata, minkäs muunkaan, kuin elokuvien äärelle. Viime aikoina olen katsastanut lähinnä kotosalla vuokralle tulleita filkkoja. Helmikuinen Oscar-huuma aiheutti pienimuotoisen elokuvaähkyn allekirjoittaneelle, mutta nyt hidas paluu leffojen äärelle on alkanut…

Graig Gillespien elokuva Fright Night (2011) on uudelleenfilmatisointi Tom Hollandin (ohj. & käsikirj.) samannimisestä teoksesta vuodelta 1985. Uudelleenfilmatisoinnin käsikirjoituksesta vastaa Marti Noxon. Elokuvan pääosissa nähdään Anton Yelchin, Colin Farrell, Toni Collette, Imogen Poots ja David Tennant.

Charley Brewster (Anton Yelchin) on teini-ikäinen poika, jonka elämä järkkyy naapuriin muuttavan Jerryn (Colin Farrell) myötä.  Idyllisen lähiön rauha rikkoutuu, kun ihmisiä alkaa mystisesti kadota. Charley saa pian selville, että katoamisten takana on vampyyriksi osoittautunut Jerry. Charleyn leppoisa teinielämä tekee täyskäännöksen Charleyn yrittäessä suojella lähimmäisiään ja itseään Jerryltä.

En ole nähnyt alkuperäistä teosta, joten en voi verrata miten uskollinen elokuva on alkuperäislähteelleen (ja miten paljon sen edes tarvitsisi olla). Joka tapauksessa Fright Night on viihdyttävää vampyyrimättöä, sitä arvostaville. Tavan tallaajalle elokuva ei tuo todennäköisesti mitään lisää elämään, mutta vampyyrifriikki saa siitä pienet sävärit.

Fright Night on nimenomaan viihdyttävä, ei niinkään pelottava. Vaikka elokuva kategorisoidaankin kauhun puolelle, ei se mielestäni siihen genreen sovi. Fright Night on lähinnä Indiana Jones goes American Pie & Blade -tasoa, eikä sen jännittävimmätkään kohtaukset onnistu pitämään pulssia kovin kauaa korkealla. Myös tietynlainen teinileffa-aspekti tuo kepeyttä elokuvaan.

Jerry (Farrell) kovistelee Charleyta (Yelchin)

Charleyn äiti Jane (Collette), tyttöystävä Amy (Poots) ja Charley (Yelchin) valmistautuvat Jerryn kyläilyyn

Näyttelijöistä ei kukaan nouse ylitse muiden, eikä elokuva oikeastaan anna sille tilaakaan. Yelchin on samanlainen kuin kaikissa muissakin leffoissa, eikä nörtisti cool -tyyli vain erotu muusta massasta. Elokuvan sivuosassa nähtävä Christopher Mintz-Plasse taas on elokuvan hauskimpia tyyppejä ja vie nörttipisteet mennessään.

Colin Farrell on vähän laimea vampyyri Jerrynä, mutta toisaalta ähisevä, örisevä ja törkeä rooli sopii Farrellille kuin nenä päähän. Olisin kuitenkin toivonut vähän enemmän yrittämistä, nyt Farrellin suoritus tuntuu keskittyvän lähinnä saapasteluun ympäri taloa ja pihaa. Elokuvan naishenkilöistä ainoastaan Toni Colletten Jane Brewster onnistuu edes jotenkin. Imogen Pootsin luotsaama Amy on vaan yksinkertaisesti tylsä. David Tennantin esittämä Peter Vincent (joka tuo elävästi mieleen Criss Angelin!) taas on hilpeän hauskaa katsottavaa.

Kuten sanottu Fright Night ei ole pelottava, eikä loistava vampyyrileffa. Sen seikkailumaisuus ja hauskat hahmot kuitenkin nostavat leffan tasoa. Vampyyrit on myös toteutettu hyvin, mikä on aina plussaa. Ei kukaan halua katsoa kyhmyotsavamppeja. Elokuvan juoni on täysin ennalta arvattava, mutta toisaalta ei elokuvalta odotakkaan mitään yllätyskäänteitä. Lopun jeesustelutkin on odotettavissa, eivätkä ne täten rasita niin paljoa.

Jos haluat kauhua, älä katso tätä. Jos taas haluat viihdyttävää menoa ja nauruntyrskähdyksiä vampyyreilla höystettynä, on Fright Night juuri sinun elokuvasi.

Tähtiä: **½

The Artist (2011)

Perjantaina Suomen ensi-iltansa saanut Michel Hazanaviciuksen elokuva The Artist (2011) on tribuutti 1920- ja 1930-lukujen Hollywoodille. Tuntemattomuudesta ponnahtanut ranskalainen, lähes mykkä, mustavalkoinen ja draamankaareltaan ennalta arvattava teos ei kuitenkaan jätä katsojia kylmäksi. Ihastuttava tarina, persoonalliset näyttelijät ja aito oikea hyväntuulisuus ovat The Artistin valttikortteja. Viisi Oscaria (paras elokuva, paras ohjaus, paras puvustus, paras miespääosa ja paras alkuperäinen musiikki) kotiin kantanut elokuva on tämän kevään ehdottomia hyvänmielen elokuvia.

George Valentin (Jean Dujardin) on charmantti, menestyksensä huipulla ratsastava mykkäelokuvatähti. Elämä on yhtä hymyä, nimikirjoitusten jakoa ja naisten nauratusta. Elokuvateollisuus on kuitenkin muuttumassa äänielokuvan keksimisen myötä ja Valentinin ura vähintään uhattuna. Nuori Peppy Miller (Bérénice Bejo) taas on nouseva tähti, joka hyppää äänielokuvan tulon kelkkaan ja nousee pian elokuvamaailman lemmikiksi. Valentinin ja Millerin tiet kohtaavat, eikä suurilta tunteilta vältytä.

The Artist ei ole loistava elokuva, eikä sen juoni yllätä ketään. The Artist on kuitenkin ihana ja lämminhenkinen hyvänmielen elokuva, jota ei voi muuta kuin suositella kaikille. “Vanhan ajan” tyylille uskollinen kuvaus, oivaltavat kikat kohtauksissa ja äänityöskentelyssä sekä karismaattiset näyttelijät ovat hunajaa silmille ja mielelle. The Artist on elokuva, jota katsoo kestohymy huulilla.

Miespääosassa nähtävä Jean Dujardin on saanut ansaittua hekumointia osakseen, jopa Oscar-akatemia muisti miestä parhaan miespääosan Oscarilla. Itse olisin ojentanut pystin mieluummin jommalle kummalle Dujardinin kanssaehdokkaalle (Clooney tai Oldman), mutta en voi kiistää etteikö Dujardin lisäisi The Artistin viehättävyyttä velmuilullaan.

Itse pidin kuitenkin piirun verran enemmän Bérénice Bejosta ihastuttavan pulppuavana Peppynä, jonka pirskahteleva olemus sopi elokuvaan loistavasti. Bejon ja Dujardinin kemiat sopivat hyvin yhteen, parin työskentely on samalla hauskaa ja ihailtavaa. Pisteitä saa myös Valentinin symppiskoira.  Elokuvan sivurooleissa nähdään myös liuta tunnettuja nimiä, kuten John Goodman, James Cromwell, Ed Lauter ja Malcolm McDowell.

Kuten aiemmin jo totesin, The Artist ei ole täydellinen elokuva. Parhainta onkin, ettei sen tarvitse olla. The Artist täyttää täysin ne odotukset, jotka sille ennalta tuli asetettua. Ehkä elokuvan ympärillä pyörinyt hype on ollut hieman yliammuttua, mutta toisaalta sen erilaisuus on varmasti laittanut sukat pyörimään monenkin elokuvanystävän jaloissa.

Elokuva on myös saanut skeptikot hereille. Kestääkö The Artist aikaa, voiko sen katsoa useaan kertaan, ansaitsiko elokuva todella taidokkuudellaan parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarit? Kröhöm..meneekö ne Oscarit aina muutenkaan ihan sen taidokkuuden perusteella jakoon (toim.huom. ehdokkuuksia ilman jääneet loistoelokuvat viime vuodelta!!). Mitä muihin epäilyksiin tulee, en näe mitään syytä miksei The Artist kestäisi suosikkielokuvien kelkassa pitkään. Ei juonen heppoisuus ole ennenkään ajanut katsojia tiehensä ;)

Jos siis haluat hyvää mieltä, kestovirneen ja pumpulisen olotilan…katso The Artist (kaikista elokuvan puutteista huolimatta).

Tähtiä: ***½

Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy 2011)

John le Carrén romaaniin perustuva Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy 2011) johdattaa katsojan 1970 -luvun Iso-Britanniaan keskelle kylmää sotaa. Vanha kettu George Smiley (Gary Oldman) työskentelee Britannian salaisessa tiedustelupalvelussa ja löytää itsensä pian selvittämästä tiedustelupalvelun sisällä tehtävää tutkintaa.

Pappi lukkari talonpoika vakooja on realistinen ja aikaansa hyvin sidottu vakoojatarina. Toimintaa ja räiskettä ei elokuvassa nähdä, vaan ohjaaja Tomas Alfredson pitää koko elokuvan ajan hyvin todenmukaisen linjan. Elokuvan näyttelijäkaarti on silkkaa priimaa. Gary Oldmanin lisäksi avainrooleissa nähdään Benedict Gumberbatch George Smileyn oikeana kätenä Peter Guillamina, Colin Firth kierona Bill Haydonina, Mark Strong agentti Jim Prideauxina ja ihana John Hurt tiedustelupalvelun pomo Controlina.

Peter Guillam & George Smiley

Tiedustelupalvelun johto kokoontuu

Elokuva on paljon hidastempoisempi, kuin mitä siltä olin odottanut. Tavaraa on silti saatu ängettyä reiluun kahteen tuntiin tarpeeksi ja ajoittain on vaikeakin pysyä sen perässä. Katsoja saadaan kuitenkin säännöllisin väliajoin napattua hyvin takaisin tarinan kyytiin, eikä pienet matkasta putoamiset haittaa liikaa.

Pidin elokuvan realistisesta otteesta. 1970-luvun tunnelma ja meno on saatu kuvattua elokuvassa hienon pölyttyneesti ja tiedustelupalvelun kovimmat kihot ovat juuri niin kulahtaneita vanhoja käpyjä kuin arvata saattaa. Elämän jännittävimmät ajat on eletty jo ja nyt on aikaa istua rusetit suorassa litkimässä teetä, muka tekemässä maata palvelevia päätöksiä.

Elokuvan parhain asia on kuitenkin ehdottomasti Gary Oldman. Vanha, vähän nössykkä, mutta älyttömän viisas George Smiley on loistava hahmo, jonka tulkinnan Oldman hoitaa tyylillä. Myös Colin Firthin hahmoon saadaan hieman lisää ulottuvuuksia, muiden johdossa istuvien agenttien jäädessä (syystäkin) varjoon. Firth hoitaa pestinsä herrasmiesmäisen tyylikkäästi. Taitava näyttelijäkaarti onkin elokuvan suola. Kokemattomammalla porukalla elokuva olisi saattanut hajota liikaa monisäikeisen juonen takia.

Pappi lukkari talonpoika vakooja ei anna katsojalle vastauksia suoraan, mutta ei myöskään pääse yllättämään ratkaisullaan. Elokuva herättää myös kiinnostuksen alkuperäistä le Carrén romaania kohtaan. Kärryiltä putoamiset elokuvan aikana turhauttavat kuitenkin sen verran, että paluu alkuperäislähteelle tuntuu välttämättömältä.

Pohdin myös elokuvan pituutta. Kaksi tuntia ja seitsemän minuuttia on sopiva pituus, mutta en olisi ollut yllättynyt jos elokuva olisi ollut esimerkiksi 2h 40 min pitkä. Minua jäi hieman vaivaamaan, olisiko lisäminuuteilla saatu käsikirjoitusta syvennettyä sen verran paremmin, että tipahtamiset tarinankulusta olisi voitu välttää.

Elokuvan musiikki saa ison plussan. Onnistunutta verkonpunomismusisointia yhdistettynä vähän fiilistelevämpään menoon, jeij!

Joka tapauksessa Pappi lukkari talonpoika vakooja on sateisten sunnuntai-iltapäivien elokuva, tyylikkään harmaa ja verkkainen.

Tähtiä: ***½